Työosuuskunta, enemmän kuin mahdollisuus työllistyä

Työllistävät osuuskunnat

Työosuuskunnat mahdollistavat toimeentulon hankkimisen demokraattisessa yhteisyrityksessä. Oikealla tavalla järjestettynä ne voivat olla vastaliike yrittäjäksi pakottamiselle ja viranomaisten mielivallalle. Osuuskunnissa työväki ja prekariaatti voivat organisoitua itsensä työnantajaksi ja kehittää työntekijävaltaisia käytäntöjä.

Toisin kuin laskutusyrityksissä, työosuuskunnassa työllistyminen tapahtuu työsuhteisesti. Se tarkoittaa, että osuuskunta on osuuskunnassa työllistyvien työnantaja. Laskutusyrityksissä itsensä työllistäjät myyvät omaa osaamistaan henkilökohtaisesti ja vain laskuttavat yrityksen kautta.

Työosuuskunnaksi kutsutaan osuuskuntaa, joka pyrkii työllistämään jäseniään. Tyypillinen työosuuskunta on monialainen yritys, joka profiloituu usealle toimialalle jäsenistönsä osaamisen mukaan, esimerkiksi graafiseen suunnitteluun ja viestintään.

Uusien osuuskuntien perustaminen on Suomessa kasvussa. Osuuskuntia perustetaan noin 200 vuosittain, ja monet niistä ovat juuri työosuuskuntia. Kasvusta huolimatta osuuskunnat muodostavat vain marginaalisen osan suomalaisesta yrityskannasta. Työosuuskunta on yhä harvinainen työllistymisen muoto.

Suomessa on arviolta 1 500 – 2 000 työosuuskuntaa, joissa on jäseniä noin 13 000. Tyypillinen työosuuskunta on kymmenen hengen porukka, josta osa työllistyy osuuskunnassa aktiivisesti ja osa on mukana vain jäsenenä. Työosuuskuntien jäsenet eivät siis välttämättä työllisty osuuskunnassa kokoaikaisesti. Osuuskunta voi olla perustettu vain jäsenistön satunnaista toimeentulon hankkimista varten. Osuuskunta voidaan myös perustaa liikeidean kehittämiseksi ja kokeilemiseksi.

Osuuskunta on jäsentensä omistama tai hallinnoima yritys, jossa vallitsee ääni per jäsen -periaate. Tämä tekee yritysmuodosta demokraattisen. Osuuskunnat mielletään usein osaksi niin sanottua kolmatta sektoria ja siten lähemmäksi yhdistys- kuin yritystoimintaa. Osuuskunta kuitenkin poikkeaa yhdistyksestä muun muassa siten, että yrityksenä osuuskunta saa tehdä tilinpäätöksessään vapaasti voittoa. Osuuskunnalla on aina myös omistajansa toisin kuin yhdistyksillä.

Osakeyhtiöstä osuuskunta eroaa esimerkiksi siten, että osuuskuntaan voi liittyä ja siitä voi erota joustavasti. Osuuskunnasta voi tulla myös erotetuksi. Työosuuskunnassa työllistytään yleensä joko vakituisessa tai määräaikaisessa työsuhteessa. Silloin kun toiminta perustuu osuuskunnalle tuleviin tilauksiin ja toimeksiantoihin, työsuhteet ovat tyypillisesti lyhyitä, määräaikaisia ”pätkiä”. Osuuskunnassa työllistyminen kiinnostaa ihmisiä usein erityisesti siksi, että heillä säilyisi näin oikeus työntekijän työttömyysturvaan keikkaluonteisten tai osa-aikaisten töiden välissä.

Usein ajatellaan, että osuuskunnan jäsen on työttömyysajallaan ilman muuta oikeutettu työntekijän työttömyyskorvaukseen, kunhan osuuskunnassa on vähintään seitsemän jäsentä. Tällöin osuuskunnan jäsenet omistavat yrityksestä alle 15 prosenttia, eikä heitä määritellä työttömyysturvalaissa yrittäjiksi. Tämä on kuitenkin vain yksi edellytyksistä, joiden tulee täyttyä, jotta osuuskunnan työntekijä voi saada palkansaajan työttömyyskorvausta. Osuuskunnan on lisäksi täytettävä työnantaja-asemaan liittyvät velvoitteet. Elleivät työnantajavelvoitteet täyty, osuuskunnassa työllistyvä työtön työnhakija katsotaan yrittäjäksi. Tähän palaamme myöhemmin.

Yrityksenä osuuskunta voi tehdä voittoa, jota kutsutaan osuuskunnan tapauksessa ylijäämäksi. Suhtautuminen ylijäämän jakamiseen on yksi osuuskunnan ydinkysymyksiä, johon osuuskuntahistoria tuntee pääpiirteissään kaksi vastausta. Ensimmäinen on ylijäämän palauttaminen jäsenille samassa suhteessa kuin jäsenet ovat käyttäneet osuuskunnan palveluja. Näin esimerkiksi osuuskaupat ovat tavanneet jakaa ylijäämän palautuksia asiakkailleen. Toinen tapa on se, että ylijäämää ei palauteta, vaan se käytetään osuuskunnan kehittämiseksi ja sille mahdollisesti määritellyn yhteiskunnallisen tavoitteen edistämiseksi. Jälkimmäinen lähestymistapa on ollut käytössä erityisesti työväenliikkeen osuuskunnissa, jotka ovat tavoitelleet yhteiskunnallista muutosta. Käytännössä osuuskunnat tasapainoilevat näiden vaihtoehtojen välillä suuntaan ja toiseen. 

Vaikka puhumme osuuskuntien puolesta, osuuskuntamuoto ei ole oikotie onneen. Osuuskunta ei tuota rahaa itsestään, eikä se ole välttämättä parempi työpaikka tai eettisempi toimija kuin mikä tahansa yritys. Osuuskunta soveltuu kuitenkin hyvin maaperäksi yhteiskunnallisesti muutosvoimaisen yritystoiminnan rakentamiselle.

Kerromme artikkelissamme mm. Mitä työosuuskunnassa työllistyminen tarkoittaa ja miten se eroaa itsensä työllistämisestä ja yrittämisestä. Tarkastelemme myös osuuskuntaa työnantajana. 

Avaamme artikkelin keskustelulla työosuuskunnista ja osuuskunnassa työllistymisestä, mutta haastamme työosuuskunnat ylittämään itsensä. Pelkkä osuuskunnassa työllistymisen ja työnantajana toimimisen näkökulma ei ole lopulta kiinnostava. Työosuuskunnan tarkoituksena tulee olla enemmän kuin vain työllistää työvoimaa markkinoille. Työosuuskunta on mahdollisuus ryhtyä itsensä työnantajaksi mutta myös uuden yhteisvaurauden tuottajaksi. 

1990-luvun lama toi työosuuskunnat

Työosuuskuntia on ollut kautta historian, mutta vielä 1980-luvun Suomessa työosuuskunnat olivat harvassa. Suurteollisuuden vienti veti ja hyvinvointipalvelut työllistivät julkisella sektorilla. Elettiin lähes täystyöllisyyden aikaa, eikä työosuuskuntaa juurikaan tunnettu yhteisyrittämisen muotona.

Aikaisemmin työntekijäomisteiset yritykset olivat yleisempiä Suomessakin. Esimerkiksi 1900-luvun alussa satamissa oli työntekijöiden lastaus- ja lossausyhtymiä, jotka olivat eräänlaisia aikansa osuuskuntia. Teollisuusyhteiskunnan kehittyminen ja hyvinvointivaltio johtivat kuitenkin pääoma- ja johtajavaltaisten yritysten valtaan sekä syvään kahtiajakoon palkkatyöläisyyden ja yrittäjyyden välillä.

1980-luvulla osuuskunta tarkoitti Matti ja Maija Meikäläiselle E-liikkeen tai SOK:n kauppoja ja osuuspankkeja. Vaikka osuuskunnat työllistivät palkkatyöläisiä, niiden varsinainen tarkoitus oli palvella kuluttajia ja tuottajia. Esimerkiksi isot meijeri-, liha- ja metsäosuuskunnat olivat tunnettuja tuottajien yhteenliittymiä. Osuuskunnat eivät olleet yhteisen työn ja tekemisen tiloja.

1990-luvun alussa Suomi syöksyi yhteen historiansa suurimmista talouskriiseistä. Rahamarkkinoiden vapautuminen, idänkaupan romahtaminen ja raskaan teollisuuden globaalit haasteet johtivat kansantalouden ahdinkoon, jonka sosiaaliset seuraukset näkyvät edelleen. Täystyöllisyys vaihtui korkeaan työttömyyteen, joka kohosi paikoin yli 25 prosenttiin ja vakiintui 10 prosentin tienoille.

Talouskriiseistä ja yhteiskunnallisista murroksista on aiemmin seurannut osuuskuntien nostetta. Niin myös 1990-luvun lamassa: työttömyys sai ihmiset perustamaan työosuuskuntia. Työttömien työosuuskunnat pyrkivät työllistämään työttömiä ja parantamaan heidän toimeentuloaan. [6]

Paikallisina ja yhteisöllisinä toimijoina osuuskunnat kykenivät toimimaan sellaisilla aloilla ja markkinoilla, joilla voittohakuisemmat yritykset eivät nähneet mahdollisuuksia. Usein työosuuskunnan liiketoiminta muotoiltiin jäsenistön osaamisen perusteella, mutta työosuuskunnat hoitivat myös urakoita koko porukalla. Yksi kirjoitti lehtiin ja teki käsitöitä, toinen tarjosi remonttiapua, kolmas hyvinvointipalveluita. Välillä osuuskunta saattoi hoitaa yhteisesti vaikkapa siivousurakoita. Pienten osuuskuntien puroista pyrittiin takaisin työelämän valtavirtaan tai ainakin pysymään sitä lähellä.

Sittemmin moni 1990-luvun työttömien työosuuskunnista on purkautunut tai pantu pöytälaatikkoon odottamaan uutta käyttöä. Osa osuuskunnista osoittautui kannattamattomiksi, mutta myös onnistuneita esimerkkejä on, kuten Porin Sataosaajat tai Osuuskunta Lempesti Lempäälästä. Molemmat ovat monialaosuuskuntia, jotka tarjoavat muun muassa hyvinvointi, siivous- ja remonttipalveluja.

Työttömien työosuuskuntia perustettiin aloille, joilla alkupääomaa tarvittiin vain vähän tai ei ollenkaan. Luonteenomaista oli myös se, että osuuskuntia perustettiin sellaisille toimialoille, jotka olivat työvaltaisia, jotka eivät vaatineet suuria investointeja ja joilla markkinoille tuloa ei rajoitettu esimerkiksi ammattitaitovaatimuksilla tai lupamenettelyillä. Osuusmaksut pidettiin maltillisina, jotta kynnys liittyä mukaan oli matala ja jäsenten taloudellinen riski vähäinen.

Jotkut työttömien osuuskunnat törmäsivät ongelmiin viranomaisten kanssa, sillä yrittäjän käsite määräytyy verotuksessa, sosiaalivakuutuksessa [7] ja työoikeudessa eri tavoin. Osuuskunnan jäsen saatettiin tulkita sosiaalivakuutuksen piirissä yrittäjäksi ja verotuksen puolella palkansaajaksi. [8]

Vuonna 1995 oikeus työttömyysturvaan laajennettiin koskemaan myös yrittäjiä. Käytäntöjä pyrittiin selkeyttämään määrittelemällä, kuka on yrittäjä ja missä kulkee raja yrittäjän ja palkansaajan välillä. Silloinen työttömyysturvalaki linjasi, että pelkkä omistus yrityksestä ei tee työntekijästä yrittäjää, kunhan omistusosuus jää alle 15 prosentin. Työosuuskuntien käytännöksi vakiintui seitsemän jäsenen sääntö, jonka mukaan osuuskunnan perustajajäseniä tulee olla aina vähintään seitsemän. Se tarkoittaa, että kun osuuskunta perustetaan tasaosuuksin, kenenkään omistusosuus yrityksestä ei nouse yli 15 prosentin.

1990-luvun työttömät saivat tuta ensimmäisinä uusliberaalin politiikan, tuotannon rakennemuutoksen ja taantuvan talouden tuulet. Työttömien työosuuskunnat olivat selvä käänne suomalaisessa osuustoiminnassa. Ne syntyivät välttämättömyyden pakosta mutta avasivat tietä työosuuskuntien uudelle tulemiselle. Jälkikäteen näyttää siltä, että työttömien työosuuskunnat ennakoivat prekariaatin osuuskuntia, joita on syntynyt vuosituhannen vaihteen jälkeen.

2000-luku ja prekariaatin osuuskunnat

Yksi 1990-luvun laman jälkihoitokeinoista oli määräaikaisen työllistämisen helpottaminen lakia muuttamalla. Niin sanottu pätkätyöläisyys yleistyikin nopeasti ja nousi yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi.

Sittemmin määräaikaisten työsuhteiden kasvu on tasoittunut, mutta samaan aikaan pätkätyöläisyys on muuttunut osalle entistä karummaksi. Jos vielä 1980-luvulla työllistyminen määräaikaisissa työsuhteissa tarkoitti siirtymistä työpaikasta toiseen, niin 2000-luvulla ihmiset siirtyvät työstä tai työkeikoista työttömyyteen, työttömyydestä aktivointitoimenpiteisiin ja osin ehkä takaisin työelämään. Niin sanotut piilotyöttömät ovat muodostuneet eräänlaiseksi pysyväksi tilapäiseksi joukoksi.

Prekariaatin käsite viittaa työttömien ja pätkätyöläisten lisäksi laajemmin epätyypilliseen työhön, kuten osa-aikatyön ja vuokratyön teettämiseen, itsensä työllistämiseen ja yksinyrittäjyyteen. Nämä ovat kaikki tyypillistyviä työn muotoja 2000-luvulla. Yhteistä niille on toimeentulon katkonaisuus sekä työn ja työttömyyden sekoittuminen. Prekariaattiin on arvioitu kuuluvaksi lähes miljoona ihmistä eli lähes kolmannes työvoimasta [9].

Jos työntekijä oli aiemmin joko työtön tai työllinen, niin 2010-luvulla yhä useamman tilannetta luonnehtii kahtiajaon sijaan keikka- ja projektiluontoinen työ ja toimeentulo. Itsensä työllistäjät ja yksinyrittäjät horjuttavat työntekijän ja yrittäjän välistä erottelua. Joissain tapauksissa heiltä puuttuu palkkatyöhön perustuva sosiaaliturva

Tilastojen mukaan yksinyrittäjien eli yhden hengen osakeyhtiöiden ja toiminimiyrittäjien määrä on viimeisen viidentoista vuoden aikana kasvanut kymmenillä tuhansilla ja yksinyrittäjiä on jo yli 160 000 [11]. Yksinyrittäjyyden kasvu saattaa liittyä uudelleen virinneeseen kiinnostukseen työosuuskuntia kohtaan.

Työttömyys on yhä yksi lähtökohta työosuuskunnan perustamiseen. Yhä useammin työosuuskuntia perustaa korkeakoulutettu työvoima, jonka toimeentulo on epävarmaa ja joka haluaa valita yhteisyrittämisen yksinyrittämisen sijaan. Yhteisyrittäminen osuuskunnassa antaa mahdollisuuksia hallita yksinyrittämisen riskejä ja sitoo vähemmän kuin yksinyrittäjyys. [12]

Työttömien työosuuskuntien tavoin myös prekariaatin työosuuskunnat syntyvät pääasiassa jäsentensä osaamisen ja ammattitaidon eli yleensä inhimillisen pääoman varaan. Uusien työosuuskuntien toimialat ovat painottuneet luovien alojen ja asiantuntija-alojen suuntaan. Työosuuskunnat heijastelevat työvoiman koulutusasteen nousua ja siirtymää teollisuusyhteiskunnasta tieto- ja palveluyhteiskuntaan.

Työosuuskuntien taustalla voi nähdä myös koulutuksen ja työllistymisen välisen sidoksen höltymisen. Enää korkeakaan koulutus ei takaa työtä yhtä varmasti kuin aiemmin. Kun työvoiman kysyntä ei kohtaa tarjontaa, työmarkkinoille kasautuu prekariaattia, joka on marxilaisittain ilmaistuna ”muodollisesti vapaata ottamaan vastaan mitä tahansa työtä, mutta käytännössä pakotettua keksimään sitä itse itselleen”. Työttömien työosuuskuntaliikkeen perintönä prekariaatilla on toimintamalli, jolla se voi hankkia itselleen työtä ja toimeentuloa.

Kiinnostus osuuskuntia kohtaan kertoo prekariaatin yhteisöllisyyden tarpeista ja siitä, että se unelmoi oman osaamisensa ja työnsä itsenäisestä kehittämisestä. Jos perinteinen kokemus työttömyydestä tarkoitti työn kertakaikkista puutetta, prekaarius tarkoittaa usein jatkuvaa itsensä kehittämistä ja yhteisöllisten verkostojen luomista työtilaisuuksien varalta. Työosuuskunta yhteisyrityksenä ja yhteisöllisenä projektina kiinnostaa prekariaattia epäilemättä myös tästä näkökulmasta.

Prekariaatin synty ja työosuuskuntien uusi tuleminen kielii tilanteesta, jossa työntekijä vai yrittäjä -kahtiajako ei ole aina yksiselitteinen.

Perinteisesti ajatellen yrittäjä on yrityksen omistaja, joka palkkaa työvoimaa työmarkkinoilta. Yrittäjä on sijoittanut yrityksen tuotantovälineisiin merkittävästi rahaa, jota vastaan hänellä on mahdollisuus liikevoittoon ja rikastumiseen.

Nykyään moni yrittäjä hankkii vain henkilökohtaista toimeentuloa ja työllistää vain itsensä. Varsinkin omaa osaamistaan myyvän yrittäjän työn hinta on usein työn tilaajan sanelema, eikä se välttämättä kata edes elinkustannuksia tai työvälineiden ylläpitoa. Yksinyrittäjän pääoma on oma pää, ja yrityksen tuotto kulkee kädestä suuhun.

Monen palkansaajan työllistyminen puolestaan on yhä yrittäjämäisempää. Työllistymisen mahdollisuuksia on luotava itsenäisesti ja työtään on johdettava oma-aloitteisesti, vaikka työ tapahtuu muodollisesti yrityksen työnjohdon alaisuudessa.

Lisäksi yrittäjän ja palkansaajan välimaastoon on muodostunut käsitteellisesti epämääräinen itsensä työllistäjien joukko, johon kuuluu niin toiminimiyrittäjiä kuin ilman y-tunnusta toimivia freelancereita, apurahatutkijoita tai -taiteilijoita. Hiljattainen työttömyysturvalain muutos on entisestään lisännyt hämmennystä siitä, kuka on jatkossa yrittäjä ja kuka ei. Seuraavassa luvussa käymme yrittäjän määritelmän kimppuun.

Kuka on yrittäjä ja kuka ei?

Juha Sipilän hallitus muutti vuoden 2016 alussa työttömyysturvalakia niin, että omassa työssään työllistyvät luetaan jatkossa pääsääntöisesti yrittäjiksi ja yrittäjän työttömyysturvan piiriin. Linjaus on aiheuttanut runsaasti keskustelua työosuuskunnissa työllistyvien keskuudessa, sillä sen on katsottu uhkaavan itsensä työllistäjien mahdollisuuksia saada palkansaajan työttömyysturvaa, jos töitä ei ole.

Lakimuutosta koskevassa keskustelussa on esiintynyt paljon virheellisiä käsityksiä. Väärinymmärrykset liittyvät ajatukseen siitä, että työosuuskunnassa ylipäätään työllistyttäisiin itsensä työllistäjinä. Tällainen puhetapa on ehkä ollut vallalla, mutta kuten jo alussa toimme esille, työosuuskunnassa työllistyminen tapahtuu työsuhteessa. Tätä laki ei ole muuttanut, eikä sen siten pitäisi periaatteessa vaikuttaa työosuuskunnassa työllistyvien työttömyysturvaan.

Käytännön vaikeuksia lakimuutos on silti tuonut. Sen voimaan tulon jälkeen viranomaiset ovat ryhtyneet valvomaan työsuhteen tunnusmerkkien täyttymistä entistä tarkemmin, ja niiden todistelu vie paljon aikaa ja vaivaa. Voidaankin kysyä, kenen etuja lakimuutos palveli ja mitä sillä perimmiltään tavoitellaan.

Työttömyysturvalakiin vuonna 2016 tehty muutos tarkoittaa sitä, että aiemmin omassa työssään työllistyvät ovat voineet säilyttää oikeuden palkansaajan työttömyysturvaan, mutta jatkossa he ovat pääsääntöisesti yrittäjiä. Yrittäjinä heillä on oikeus työttömyysturvaan vain silloin, kun työ on hyvin vähäistä eli sivutoimista. Vain sivutoiminen yrittäjä on siis oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Hänen työnsä ei kuitenkaan kartuta työssäoloehtoa, jota ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ja peruspäivärahan saaminen edellyttää.

Lakimuutosta perusteltiin yrittäjän ja palkansaajan välisen erottelun selkeyttämisellä sekä yrittäjän työttömyysturvan vahvistamisella [13]. Muutos vaikuttaa kuitenkin johtavan työosuuskuntien kiristyneeseen kontrolliin ja sivutoimisen yrittäjyyden määritelmän epäselvyyteen.

TE-toimistojen tulkintaa prekaarien työmarkkinatilanteesta on ollut tunnetusti aiemminkin vaikea ennakoida. Prekariaatin kokemus on, että viranomaiset eivät ymmärrä prekaarin työn todellisuutta. Päätöksiä siitä, milloin työttömyysturvan hakija on työtön, työllinen, opiskelija, omassa työssään työllistyvä tai yrittäjä, pidetään mielivaltaisina ja epäoikeudenmukaisina. Jo nyt voi ennakoida, että myöskään tulkinnat yrittäjyyden pää- tai sivutoimisuudesta eivät tule aina olemaan yhdenmukaisia ja työttömyysturvajärjestelmän oikeusvarmuus kärsii entisestään. [14]

Purkaaksemme vielä tarkemmin sivutoimisen yrittäjän tämänhetkistä määritelmää tarkastelemme TE-toimiston ohjeistusta. Sen mukaan työntekijä ei ole oikeutettu palkansaajan työttömyysetuuteen, jos hän työllistyy päätoimisesti yrittäjänä tai omassa työssään:

Työllistymisesi on päätoimista, jos yritystoimintasi tai oman työsi vaatima työmäärä on niin suuri, että et voi vastaanottaa kokoaikatyötä. Ratkaisevaa päätoimisuuden arvioinnissa on vain toiminnan vaatima työmäärä, ei yritystoiminnasta tai omasta työstä saatavat tulot tai voitto. [15]

Työttömyysturvan saamisen kannalta olennaista ei siis ole työstä saatu tulo tai sen määrä vaan aika, joka ollaan poissa työmarkkinoiden käytettävistä. Mikäli yrittäjyys voidaan katsoa esteeksi kokoaikatyön vastaanottamiselle, kyse on päätoimisesta yrittäjyydestä. Ajankäyttöä arvioidaan aina tapaus kerrallaan. Toistaiseksi ei ole olemassa selvää ratkaisulinjaa esimerkiksi siitä, montako tuntia sivutoimista työtä saisi tehdä, jotta ei tulisi määritellyksi päätoimiseksi yrittäjäksi ja menettäisi työttömyysturvaansa.

Sivutoimisen yrittäjän määritelmä rinnastuu työttömän työnhakijan määritelmään. Laki edellyttää, että työtön työnhakija on työmarkkinoiden käytettävissä ja hakee kokoaikaista työtä. Projektiluontoisten ja itsenäisesti suoritettavien töiden lomassakin voi kuitenkin olla mahdollista hakea ja tehdä kokoaikaista työtä. Varsinkin luovien ja asiantuntija-alojen töissä työajan arvioiminen voi olla kuin veteen piirretty viiva, sillä työaika on usein joustava. Esimerkiksi lehtiartikkelin kirjoittaminen voi viedä aikaa, mutta työskentely ei välttämättä estä työmarkkinoiden käytettävissä oloa, jos sen voi ajoittaa iltoihin ja viikonloppuihin.

Lopulta koko yrittäjän ”sivutoimisuus” jää merkitykseltään hämäräksi käsitteeksi. Omaa osaamistaan myyvän yksinyrittäjän tuleva työtilanne on usein täysin avoin kysymys. Viikon kuluttua voi olla täysin työllistetty tai täysin työtön, ja tilanne voi vaihdella paljonkin vaikkapa vuodenaikojen mukaan. Voiko yrittäjä olla välillä päätoiminen ja välillä sivutoiminen?

Lakimuutoksen jälkeen yrittäjän määritelmän saaminen ei enää edellytä edes Y-tunnusta. Yrittäjäksi ryhtyminen ei siis ole enää yksilön oma päätös tai valinta, vaan yrittäjämääritelmän sopivuudesta päättävät viranomaiset, vaikka mitään yritystä ei olisi edes perustettu tai rekisteröity kaupparekisteriin. Jatkossa voit siis olla yrittäjä ilman yritystä.

Epämääräiseksi tuntuu jääneen myös kysymys siitä, kuka on jatkossa omassa työssään työllistyvä. Laki jakaa työvoiman kolmeen eri ryhmään: 1) palkansaajat, 2) yrittäjät ja 3) omassa työssään työllistyvät. Aiemmin itsensä työllistäjät, kuten freelancejournalistit, laskettiin omassa työssään työllistyviin. Heillä ei ole työsuhdetta työnantajaan, vaan he ovat toimeksiantosuhteessa työn tilaajaan. Freelancetoimittajien saama korvaus on siten työkorvausta, ei palkkaa. Nykyisen työttömyysturvalain mukaan he ovat sivu- tai päätoimisia yrittäjiä.

Työttömyysturvalaissa todetaan, että ”henkilön katsotaan työllistyvän yrittäjänä tai sitä vastaavalla tavalla omassa työssään päätoimisesti, jos toiminnan vaatima työmäärä on niin suuri, että se on esteenä kokoaikatyön vastaanottamiselle.” Laissa ei määritellä, ketkä ovat omassa työssään työllistyviä. Lakia sovellettaessa ainakin apurahatutkijoiden ja -taiteilijoiden sekä kokoaikaisesti omaishoitajina toimivien on katsottu työllistyvän omassa työssään. Esimerkiksi omaishoitaja ei ole työmarkkinoiden käytettävissä, mutta hänen työstään saamansa vastike ei ole palkkaa tai työkorvausta, vaan kunnan myöntämää hoitopalkkiota. Hiljattain tuli kuitenkin tietoon myös tapaus, jossa omaishoitaja oli luokiteltu yrittäjäksi [16].

Uusien rajanvetojen ymmärtäminen on merkityksellistä työosuuskuntien kannalta. Työosuuskunnassa työllistyminen on näet mahdollisuus tehdä työtään työsuhteessa itsensä työllistämisen sijaan ja välttää näin viranomaisten yrittäjämääritelmä. Tämä kuitenkin edellyttää, että työosuuskunta huolehtii siitä, että jäsenten työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät eikä jäsenten omistusosuus yhteisyrityksestä ole yli 15 prosenttia.

Henkilöyrityksissä, kuten avoimissa yhtiöissä ja toiminimissä, syntyvä henkilökohtainen vastuu ja valta yrityksestä on selkeä yrittäjäaseman määrittelyn peruste. Pääomayrityksissä eli osakeyhtiöissä ja osuuskunnissa kysymys on monimutkaisempi. Niissä yrittäjyyden määrittely perustuu omistusosuuteen ja johtavaan asemaan yrityksessä.

Yrittäjämääritelmän välttämiseksi osuuskunnassa työllistyvän on kuitenkin kyettävä lisäksi osoittamaan, että hän tekee työtään työnantajan alaisuudessa. Juuri työsuhde työnantajaan erottaa palkansaajan yrittäjästä ja omassa työssään työllistyvästä. Siis myös työsuhteen tunnusmerkkien on täytyttävä. Tämä vaatii sitä, että osuuskunta on toiminnallisesti organisoitunut työnantajaksi.

Seuraavaksi kerromme, kuinka työsuhteinen työ järjestetään työosuuskunnassa. Kysymys on lyhyesti sanottuna siitä, kuinka itsensä työllistäjästä muututaan itsensä työnantajaksi.

Osuuskunta työnantajana

Työsopimuslaki määrittelee työntekijän ja työnantajan välisen suhteen varsin yksinkertaisesti. Työntekijä on se, joka sitoutuu henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan [17]. Työntekijän ja työnantajan välillä on tällöin työsuhde. Työsuhteesta voi lain mukaan olla kyse silloinkin, kun työntekijä tekee työn kotonaan tai kun työ suoritetaan työntekijän omilla työvälineillä tai -koneilla.

Sosiaali- ja terveysministeriö on selvittänyt työttömyysturvalain yrittäjämääritelmän muutosta seuraavasti: ”Yrittäjämääritelmä muuttuu niin, että kaikkia niitä, joita pidetään yrittäjien eläkelaissa tai maatalousyrittäjien eläkelaissa yrittäjinä, pidetään myös työttömyysturvassa yrittäjinä riippumatta siitä, onko heillä velvollisuutta ottaa eläkevakuutus.”

Työsopimuslain lisäksi pelissä on siis myös yrittäjän eläkelaki. Työsopimuslaki määrittelee työsuhteen ja yrittäjän eläkelaki määrittelee yrittäjän. Yrittäjän eläkelain mukaan yrittäjä on henkilö, joka tekee ansiotyötä olematta työsuhteessa tai virka- tai muussa julkisoikeudellisessa toimisuhteessa. Olennaista tässä on nimenomaan maininta ”olematta työsuhteessa”. Yrittäjiä ovat siis pääsääntöisesti ne, jotka tekevät työtä ilman työsuhdetta.

Työsuhteen määritelmä on etsittävä työsopimuslaista. Mikäli työsopimuslain mukaiset työsuhteen tunnusmerkit eivät täyty, ansiotyötä tekevä henkilö määritellään yrittäjäksi yrittäjän eläkelain mukaisesti.

Työsopimuslain mukaan työsuhde edellyttää sitä, että työnantaja johtaa ja valvoo työntekijän työtä. Lisäksi työn tulee tapahtua työnantajan nimiin palkkaa tai muuta vastiketta vastaan. Työsuhteen ehdoista sovitaan työsopimuksessa. Työsuhde voidaan solmia toistaiseksi voimassa olevaksi tai määräaikaiseksi. Työsopimus voi olla kokoaikainen tai osa-aikainen riippuen sovitusta viikkotuntimäärästä.

Työsuhteen määritelmässä keskeistä on työnantajan johdon ja valvonnan toteutuminen ja todentaminen. Tämä työnantajan työnjohto- ja valvontaoikeus eli direktio-oikeus työsuhteessa tarkoittaa sitä, että työntekijän työnteko ei ole itsenäistä, vaan työnantaja määrää työtehtävät, määrittelee työn sisällöt ja siihen käytettävän työajan.

Ilman ymmärrystä työsopimuslain velvoitteista työosuuskunnille uusiin työosuuskuntiin saattaa muodostua itsensä työllistämisen kulttuuri, jossa yrityksen työnantaja-asemaan liittyvistä velvoitteista ei huolehdita. Tällöin toiminta ohjautuu laskutusyritysten suuntaan, vaikka tarkoituksena on ollut perustaa työosuuskunta. Työosuuskunnan tulee toimia eri tavalla kuin laskutusyrityksen. Laskutusyrityksessä työntekijät myyvät itse osaamistaan ja vain laskuttavat yrityksen kautta.

Itsensä työllistämisen kulttuuri työosuuskunnissa voi kostautua nykytilanteessa, jossa myös työosuuskuntia on alettu läpivalaista viranomaisselvittelyissä entistä tarkemmin edellisessä luvussa kuvaillun työttömyysturvalain muutoksen vuoksi. Työosuuskuntien kohdalla työttömyysturvaviranomaisia on kiinnostanut se, onko työosuuskunnassa työllistyvällä työnantajaa vai ei.

Työosuuskunnan on siis todistettava, että työ tapahtuu tosiasiallisesti osuuskunnan direktio-oikeuden alaisena. Osuuskunnan tulee huolehtia työnantajavelvoitteistaan ja siitä, että työnteko on osuuskunnassa järjestetty siten, ettei väärintulkinnoille jää sijaa.

Työosuuskunnassa työnantajan eli osuuskunnan tulee tehdä sopimukset osuuskunnan asiakkaiden kanssa ja työn tulee tapahtua työnantajan lukuun, ei työntekijän omiin nimiin. Työntekijä ei myy itse osaamistaan eikä ota vastaan työtehtäviä suoraan markkinoilta ja vain laskuta osuuskunnan kautta. Työnantaja markkinoi työn ja tuotteet ostajille ja määrää työt työntekijöille.

Asian konkretisoimiseksi käymme läpi joukon seikkoja, joiden perusteella viranomaiset arvioivat työsuhteen olemassaoloa ja sitä, onko yritys työntekijän työnantaja. Osa seikoista on kriittisempiä ja osa vähemmän kriittisiä. Emme kuitenkaan halua esittää priorisointeja, sillä viranomaisten ohjeistukset ja tulkinnat ovat muuttuvia.

Lähtökohtana on se, että työosuuskuntaa sitovat täysin samat työnantajavelvoitteet kuin mitä tahansa yritystä. Mitään työosuuskuntaa koskevia poikkeuksia ei ole. Työnantajan on kirjauduttava verottajan rekistereihin, otettava työntekijöille vakuutukset ja maksettava työstä palkkaa sekä niin sanotut työnantajan sivukulut. Osuuskunnan ja työntekijän välillä on oltava työsopimus, jossa sovitaan työtehtävästä ja palkasta. Sopimus voi olla suullinenkin, mutta vain kirjallinen sopimus on ”mustaa valkoisella”.

Työnantajan on pidettävä työaikakirjanpitoa, josta ilmenee työntekijöiden päiväkohtaisesti tekemien työtuntien määrä. Työsuhteen tunnusmerkkeihin kuuluu, että työnantaja tarjoaa työntekijälle työvälineet ja muut edellytykset työn tekemiseksi tai maksaa työkalukorvausta omilla välineillä suoritetusta työstä. Näin on ainakin, mikäli työ vaatii kalliita erikoistyökaluja, kuten ammattiohjelmistoja. Osuuskunta voi osoittaa työn tekemiseen kannettavan tietokoneen, mutta työntekijän on luvallista käyttää myös omaansa.

Myös osuuskunnan markkinoinnissa on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten osuuskunnan toimialat ja työntekijöiden osaaminen esitellään esimerkiksi osuuskunnan verkkosivuilla. Jos työntekijät mainostavat sivuilla osaamistaan henkilökohtaisten yhteydenottopyyntöjen kera, annetaan ulospäin sellainen kuva, että työntekijät myyvät itse työnsä ja päättävät sen tekemisestä ja osuuskunta toimii vain jäsentensä omien töiden markkinointi- ja laskutuskanavana.

Työnantaja-aseman täyttämiseksi työosuuskunnan on siis syytä käydä läpi työnjohtoon ja valvontaan liittyvät käytännöt. Ilman työnantajaa osuuskunnan työntekijällä ei ole työsopimuslain tarkoittamaa työsuhdetta vaan hän on yrittäjän eläkeläin tarkoittama yrittäjä.

Törmäämme tässä kuitenkin mielenkiintoiseen rajapintaan, sillä on selvää, että monet osuuskunnissa suoritettavat työt vaativat työntekijöiltään suurta itsenäisyyttä. Esimerkiksi luovilla aloilla tai asiantuntija-aloilla työn johtaminen ja valvonta on perinteistä tehdas- tai palvelutyötä mutkikkaampi kysymys.

Monilla aloilla työ ei ole välttämättä sidottu fyysiseen paikkaan tai toimitilaan. Työkoneet ovat muuttuneet kannettaviksi, ja ne ovat usein samoja kuin työntekijän arkiesineet. Työ myös sekoittuu helposti harrastuneisuuteen ja jatkuvaan opetteluun, jolloin rajan vetäminen työn ja vapaa-ajan välille on liukuvaa. Työntekijän keräämä tieto ja osaaminen vaikuttavat työn laatuun ja ovat osa sitä. Itsenäinen työ ei voi perustua mekaanisille ohjeille tai konemaiselle työtahdille. Työntekijän on nojattava kokemukseensa, älyynsä, tunteisiinsa ja sosiaalisiin suhteisiinsa.

Ne keinot, joilla työnantaja johtaa tai valvoo itsenäistä, luovaa, älyllistä, sosiaalista ja ylipäätään monimuotoista työntekoa, eivät voi perustua perinteiseen työajan seurantaan. Valvonnassa kyse on ennemminkin tavoitteiden asettamisesta työlle ja lopputuloksen arvioimisesta sekä työprosessin aikaisesta kommunikaatiosta. Johtaminen on pohjimmiltaan koko työyhteisön toimintakulttuurin rakentamista luottamuksen, arvostuksen ja innostuksen hengessä. [20]

Ehkä parasta olisikin puhua kollektiiviseksi työnantajaksi organisoitumisesta.

Edellä sanottu ei lopulta koske vain luovia aloja ja asiantuntija-aloja tai palvelualoja, vaikka niiden kautta asia on helpointa hahmottaa. Itsenäisen työn piirteet korostuvat missä tahansa työosuuskunnassa toimialasta riippumatta. Pienillä alkupääomilla toimivissa työosuuskunnissa liiketoiminnan käynnistäminen ja kehittäminen riippuu välttämättä paljon jäsenistön aktiivisuudesta ja itsejärjestäytymisestä. Osuuskunta voi kehittää hallintoaan, tuotteitaan ja markkinointiaan pitkäänkin ennen kuin ensimmäinen euro kilahtaa kassaan. Osuuskunnassa työllistymään pyrkivien jäsenten on toimittava osuuskunnan eteen työkeikkojen saamiseksi. Tämä on jokaista koskeva ja jatkuvasti olemassa oleva tehtävä osuuskunnassa. Tässä mielessä työosuuskunta todella muistuttaa itsensä työllistämistä, vaikka mielestämme kyse on ennemminkin itsensä työnantajaksi ryhtymisestä.

Ehkä parasta olisikin puhua kollektiiviseksi työnantajaksi organisoitumisesta. Osuuskunnassa operatiivista vastuuta kantaa hallitus mutta pohjimmiltaan valta on jäsenistöllä. Hallitus kantaa vastuun direktio-oikeuden toteutumisesta, mutta yritysmuoto on demokraattinen.

Työnantajalla on velvoitteita mutta myös valtaa. Siksi työnantaja-aseman haltuunotto näyttäytyy kiinnostavana poliittisena projektina. 

Osuuskunnassa on mahdollista kehittää hyviä käytäntöjä niin työehtojen kuin työn itsenäisen järjestämisenkin suhteen. Näin avautuvia uuden työn mahdollisuuksia ei voida ymmärtää, jos ihanteena pidetään vain perinteistä vakaata työsuhdetta työnantajan palveluksessa. Osuuskuntamuotoinen työ avaa sen sijaan ikkunaa työn itsehallintoon ja sen tekemisen mielekkyyteen.

Prekarisaation tutkijat ovatkin todenneet oivaltavasti, että ”työsuhteen tyyppiin tuijottaminen ei kerro paljoakaan siitä, miten ja miksi työntekijät pelkäävät tulevaisuutensa puolesta tai kokevat jatkuvaa epävarmuutta ja tunnetta olosuhteiden armoilla olemisesta [– –] ihmisille on työn ’ulkoisia’ prekaarisuuksia tärkeämpää se, miten työn organisoinnin tavat eriarvoistavat edellytyksiä kokea työ hyvin tehdyksi ja oma työn tekemisen tapa arvokkaaksi”. Kukaan ei elä vain kivasta tekemisestä tai selkääntaputtelusta.

Prekaarin tilanteen haltuunotto osuuskunnassa vaatii kuitenkin jäsenistöltä aikaa ja opettelua. Toisaalta parhaimmillaan jäsendemokratia tehostaa yrityksen taloudellista toimintaa. Tuottavimpia ovat usein juuri sellaiset yritykset, jotka ovat paitsi henkilöstönsä hallitsemia myös sen omistamia [22]. Yritysmaailmassa yleistyvä avoimen innovaation malli korostaa tiedon ja ihmisten vapaata liikkuvuutta uusien ideoiden ja ratkaisujen syntymisessä [23]. Osuuskunta on luonteva yritysmuoto avointen toimintatapojen kehittämiselle.

Työosuuskunta mahdollistaa toimeentulon hankkimisen demokraattisessa yhteisyrityksessä. Samalla kyse on parhaimmillaan yhteiskunnallisen muutosvoiman rakentamisesta. Itseorganisoituvat työyhteisöt vaativat kuitenkin yhteisyrityksen jäseniltä huolellisuutta työn ja työnantajavelvoitteiden järjestämisessä.

Itsensä työllistäminen pitäisi nähdä työnteon muotona, joka haastaa palkansaajan ja yrittäjän välisen erottelun, ja sen tueksi pitäisi siksi ajaa uusia oikeuksia, kuten perustuloa. Artikkelissamme olemme kuitenkin lähteneet siitä, että on kamppailtava myös työnantaja-aseman ja siihen liittyvän vallan haltuunotosta. Tämä voidaan nähdä yhteiseksi järjestäytymiseksi.

Tämänhetkisessä poliittisessa tilanteessa, jossa itsensä työllistäjiä ajetaan yrittäjiksi, työosuuskunnat voivat olla vastaliike viranomaismielivallalle. Työosuuskunnat ovat työväelle ja prekariaatille mahdollisuus puolustaa omia oikeuksiaan järjestäytymällä työnantajina toimiviksi yhteisyrityksiksi. 

Vuoden 2016 alussa voimaan tullutta yrittäjämääritelmän muutosta työttömyysturvalaissa voidaan tulkita poliittisesti. Arvelemme, että taustalla vaikutti halu siivota hankalasti määriteltävät itsensä työllistäjät pois tilastoista ja kaapata tämä paljolti työntekijöihin identifioitunut joukko yrittäjyyden ja yrittäjäideologian piiriin. Ennen lakimuutosta prekaari työväki saattoi kokea yhteyttä työntekijöihin ja työväenliikkeen kamppailuihin, mutta jatkossa heidän kenties odotetaan samastuvan yrittäjiin ja yrityselämään.

Jos itsensä työllistäjät identifioituvat tulevaisuudessa voimakkaammin yrittäjiksi kuin työntekijöiksi, tällä voi olla kauaskantoisia seurauksia työväenliikkeelle. Liike menettää näin yhteyden työntekijäryhmään, joka kokee taloudellista epävarmuutta mutta on keskeinen tiedon, palveluiden ja uusien teknologioiden parissa toimiva, uutta taloutta rakentava voima. Jos ammattiliitot ovat passiivisia itsensä työllistäjien etujen ajamisessa, työväenliike etääntyy prekariaatin kokemista ristiriidoista ja uuden talouden osaajista. Tällä on vaikutusta myös ammattiliittojen jäsenkuntaan ja sitä kautta liittojen kyvykkyyteen kehittää uusia toimintatapoja, jotka vastaavat muuttuvaan toimintaympäristöön ja uusien työntekijäpolvien tarpeisiin. Toisaalta poikkeuksiakin on, kuten Palvelualojen ammattiliiton ja Akavan avaukset itsensä työllistäjien edunvalvonnan puolesta sekä Journalistiliiton hiljattain julkistettu suunnitelma perustaa journalistien valtakunnallinen työosuuskunta.

Työväenliikkeen luutumisessa on myönteinenkin mahdollisuus. Jos ammattiyhdistysliike ei aja kaikkien työntekijöiden etua, työväen ja prekariaatin on jälleen palattava itsejärjestäytymisen kysymykseen – tai oikeastaan kysymykseen yhteisestä järjestäytymisestä. Haluammekin ajatella, että uudet työosuuskunnat ovat enemmän kuin vain mahdollisuus työllistyä. Ne ovat työnantaja-aseman haltuunottoa demokraattisen yhteisyrityksen muodossa. 

 

Otteita artikkelista, joka on julkaistu kokonaisuudessa alunperirin Uusi työväki-teoksessa.  

Jukka Peltokoski ja Jaana Pirkkalainen ovat osuuskunta-aktiiveja ja -kouluttajia. Peltokoski työskentelee KSL-opintokeskuksessa ja Pirkkalainen tamperelaisessa Osuuskunta Väenvoimassa.

 

Lähteet:

Agliata, Francesco; Ferrone, Caterina & Tuccillo, Danilo (2014) The Role of Financial Instruments on the Growth of Social Cooperatives. American Journal of Economics and Business Administration (6)1 19–33.

Balch, Oliver (2013) New hope for Argentina in the recovered factory movement. Guardian Professional 12.3.2013, http://www.theguardian.com/sustainable-business/argentina-recovered-factory-movement. Katsottu 16.8.2016.

Bauwens, Michel (2013) Vertaistuotanto ja yhteisresurssien tulevaisuus. Peruste (3) 4/2013, http://www.vasemmistofoorumi.fi/wp-content/uploads/2013/11/bauwens.pdf. Katsottu 16.8.2016.

Borzaga, C. & Fazzi, L. (2014) Civil society, third sector, and healthcare: The case of social cooperatives in Italy. Social Science & Medicine 123, 234–241.

Conaty, P. (2014) Social Co-operatives: a Democratic Co-production Agenda for Care Services in the UK. Co-operatives UK. Saatavilla sähköisenä: http://www.uk.coop/sites/default/files/uploads/legacy-files/downloads/social_co-operatives_report.pdf. Katsottu 16.8.2016.

Conaty, Pat & Bollier, David (2014) Toward an Open Cooperativism. A New Social Economy Based on Open Platforms, Co-operative Models and the Commons. Commons Transitions -verkkojulkaisu, http://commonstransition.org/toward-an-open-co-operativism. Katsottu 16.8.2016.

de Peuter, Greig & Dyer-Witheford, Nick (2010) Commons and Cooperatives. Affinities (4) nro 1, http://ojs.library.queensu.ca/index.php/affinities/article/view/6147/5831. Katsottu 16.8.2016.

Euroopan parlamentti (2013) Osuuskuntien panos kriisin ratkaisemisessa, http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/PDF/?uri=CELEX:52013IP0301&from=EN. Katsottu 16.8.2016.

Fazzi, Luca (2011) Social Co-operatives and Social Farming in Italy. Sociologia Ruralis (51) nro 2/2011.

Gautreau, Ginette (2009) Zanon Ceramics laying out the tiles for Argentine socialism. Atlantic International Studies Organization nro 8/2009, http://atlismta.org/online-journals/0809-journal-intervention/the-rise-of-worker-cooperatives-in-argentina. Katsottu 16.8.2016.

Henrÿ, Hagen; Hänninen, Jarmo; Paksu, Seija ja Pylkkänen, Päivi (2014) Osuustoiminnasta valoa vanhuspalveluihin. Tutkimusjulkaisu 79. Kunnallisalan kehittämissäätiö.

Jokinen, Eeva & Venäläinen, Juhana (2016) Prekarisaatio elettävämmäksi. Sosiologia-lehden blogi 13.5.2016, http://www.sosiologia.fi/blog/2016/prekarisaatio-elettavammaksi. Katsottu 16.8.2016.

Jossa, Bruno (2012) Cooperative Firms as a New Mode of Production. Review of Political Economy (24) 3/2012, 399–416.

Jänkälä, Raimo; Jokela, Harri; Tompuri, Helena; Siltavirta, Katta; Kemppainen-Koivisto, Riitta; Rusko, Rauno; Muhos, Matti & Niinikoski, Eija-Riitta (2014) Korkeakoulutettujen osuuskuntayrittäjyyden virittäminen 2014 – Oivaltavaa yrittäjyyttä osuuskunnissa. Loppuraportti. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Saatavilla sähköisenä. https://www.ulapland.fi/loader.aspx?id=f9d38c97-bb7a-48dd-9062-d7da4b4c7fd5. Katsottu 16.8.2016.

Kananen, Pentti; Kostilainen, Harri; Pötry, Jukka & Salomaa, Eila (2001) Työosuuskunnat ilman oikeutta. Sosiaali- ja terveysministeriön monisteita 2001:8. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Karjalainen, Jari (1996) Työosuuskunta työllistymisen välineenä. Helsinki: Työministeriö.

Karjalainen, Jari (1995) Työtä vuokraavat työosuuskunnat Suomessa – Arvioita toiminnasta vuonna 1994, Helsinki: Helsingin yliopiston osuustoimintainstituutti.

Koistinen, Pertti (2015) Itsensä työllistäjien uusi luokka, Työ, Työvoima & Politiikka -blogi 28.1.2015, https://blogs.uta.fi/tyopolitiikka/2015/01/28/itsensa-tyollistajien-uusi-luokka. Katsottu 16.8.2016.

Koivulaakso, Dan; Kontula, Anna; Peltokoski, Jukka; Saukkonen, Miika & Toivanen, Tero (2010) Radikaaleinta on arki. Helsinki: Into.

Kostakis, Vasilis & Bauwens, Michel (2014) Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy. London: Palgrave MacMillan.

Kostilainen, Harri & Pättiniemi, Pekka (2013) Suomalaisia avauksia yhteiskunnallisen yritystoiminnan tutkimukseen. Teoksessa Kostilainen, Harri & Pättiniemi, Pekka (toim.) Avauksia yhteiskunnallisen yritystoiminnan tutkimukseen, 5–12. Helsinki: FinSern.

Miller, Ethan (2008) Our Eyes On the Prize: From a “Worker Co-op Movement” to a Transformative Social Movement. Grassroots Economic Organizing GEO -verkkojulkaisu, http://www.geo.coop/node/197. Katsottu 16.8.2016.

Moilanen, Hanna; Peltokoski, Jukka; Pirkkalainen, Jaana & Toivanen, Tero (2014) Uusi osuuskunta. Tekijöiden liike. Helsinki: Into.

Peltokoski, Jukka (2014) Argentiina tehtaita elvyttämässä – Lattariosuuskunnat III. Commons.fi-verkkojulkaisu 24.1.2014, http://www.commons.fi/argentiina-tehtaita-elvyttamassa. Katsottu 16.8.2016.

Pirkkalainen, Jaana (2016) Italian sosiaaliset osuuskunnat – esimerkki julkisten palveluiden yhteistuotannosta. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto.

Pirkkalainen, Jaana. & Kaleva, Veera (2011) Yhteiskunnallinen yrittäjyys – uudenlaisen tuotannon mahdollisuus. Revalvaatio-verkkojulkaisu 7.2.2011, http://www.revalvaatio.org/wp/yhteiskunnallinen-yrittajyys. Katsottu 15.8.2016.

Pärnänen, Anna & Sutela, Hanna (2014) Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013. Helsinki: Tilastokeskus, http://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yits_201400_2014_12305_net.pdf. Katsottu 16.8.2016.

Pättiniemi, Pekka (2001) Finland: labour co-operatives as innovative response to unemployment, Teoksessa Borgaza, Carlo & Defourny, Jacques (toim.) The Emergence of Social Enterprise, 82–99. London: Routledge.

Pättiniemi, Pekka (2000) Johdanto. Teoksessa Pättiniemi, Pekka & Tainio, Jukka (toim.) Osuustoiminnan periaatteet kilpailueduiksi, 11–23. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto KSL ry.

Pötry, Jukka (2009) Työsuhde yhteisyrityksessä. Teoksessa Hiltunen, Merja ym. Henkilöstöomisteinen yritys. Yhdessä yrittämällä menestykseen, 169–174. Helsinki: Tietosanoma.

Scholz, Trebor (2016) Platform Cooperativism. Challenging the Corporate Sharing Economy. New York: Rosa Luxemburg Stiftung.

Torkkeli, Marko (toim.) (2008) Avoin innovaatio Suomessa: Yritysten, korkeakoulujen ja julkisen sektorin vuorovaikutus ja yhteistyö. Helsinki: Tekes. Saatavilla sähköisenä: https://www.tekes.fi/globalassets/julkaisut/avoin_innovaatio.pdf. Katsottu 16.8.2016.

Vieta, Marcelo (2015) The Italian Road to Creating Worker Cooperatives from Worker Buyouts: Italy’s Worker-Recuperated Enterprises and the Legge Marcora Framework. Eurisce Working paper series (78)15.

Wolff, Richard (2012) Democracy at Work. A Cure for Capitalism. Chicago: Haymarket Books.

 

Lehtijutut:

Co-operative news 7.9.2015 The path to worker buyouts: Does the UK need its own ‘Marcora Law’?, http://www.thenews.coop/97306/news/business/path-worker-buyouts-uk-need-marcora-law/. Katsottu 16.8.2016.

ICA 11.9.2015 The Marcora Law supporting worker buyouts for thirty years. http://ica.coop/en/media/news/marcora-law-supporting-worker-buyouts-thirty-years. Katsottu 16.8.2016.

Kansan Uutiset 29.7.2016 Pamin Koivuniemi: ”Ay-liikkeen ajettava itsensätyöllistäjien etuja, http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3579702-pamin-koivuniemi-ay-liikkeen-ajettava-itsensatyollistajien-etuja. Katsottu 16.8.2016.

Helsingin Sanomat 17.11.2014 Tutkija: Työaika on menneen maailman mittari, http://www.hs.fi/ura/a1416196069945. Katsottu 16.8.2016.

Helsingin Sanomat 8.1.2015 Jakamistalous on söötti nimi riistolle, http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1420607134317. Katsottu 16.8.2016.

Helsingin Sanomat 10.3.2016 Yhä useampi työllistää itse itsensä – helsinkiläinen Tung Bui on kauppatieteiden maisteri ja stuntman, http://www.hs.fi/talous/a1457496430208. Katsottu 16.8.2016.

Helsingin Sanomat 8.7.2016 Työtön omaishoitaja onkin yrittäjä, Mielipide-osasto, http://www.hs.fi/mielipide/a1467862653188?jako=cfa40f3e4e8d6be4cdb00671f2670e61. Katsottu 16.8.2016.

Suomen freelance-journalistit 27.5.2016 Journalistiliiton jäsenille oma media-alan palveluosuuskunta, http://www.freet.fi/journalistoliiton-jasenille-oma-media-alan-palveluosuuskunta. Katsottu 16.8.2016.

Suomen Journalistiliitto 20.6.2016 ”Muutoksenhakulautakunnalla ei vaikutusta SJL:n osuuskuntaan”, http://www.journalistiliitto.fi/uutiset/muutoksenhakulautakunnalla-ei-vaikutusta-sjl-n-osuuskuntaan. Katsottu 16.8.2016.

Voima 10.12.2012 Kassat varpaillaan, http://uusi.voima.fi/blog/arkisto-voima/kassat-varpaillaan. Katsottu 16.8.2016.

 

Laki ja hallinto:

Sosiaali- ja terveysministeriö: Kysymyksiä ja vastauksia työttömyysturvan yrittäjämääritelmän muuttamisesta, http://stm.fi/usein-kysyttya-tyottomyysturvan-yrittajamaaritelman-muuttamisesta. Katsottu 18.8.2016.

Sosiaali ja terveysvaliokunta 2015, Valiokunnan mietintö StVM 16/2015 vp – HE 94/2015 vp, https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/mietinto/Documents/StVM_16+2015.pdf. Katsottu 16.8.2016.

Työsopimuslaki 26.1.2001/55, Finlex, http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2001/20010055#L2P4. Katsottu 16.8.2016.

Verohallinto 2016a Syventävät vero-ohjeet. Palkkaa vai työkorvausta. https://www.vero.fi/fi-FI/Syventavat_veroohjeet/Elinkeinoverotus/Palkkaa_vai_tyokorvausta#Palkkaa%20vai%20ty%C3%B6korvausta1. Katsottu 16.8.2016.

Verohallinto 2016b Milloin kyseessä on palkka? https://www.vero.fi/fi-FI/Yritys_ja_yhteisoasiakkaat/Avoin_yhtio_ja_kommandiittiyhtio/Palkansaaja_vai_yrittaja/Milloin_kyseessa_on_palkka(10588). Katsottu 16.8.2016.

Yrittäjän eläkelaki 22.12.2006/1272, Finlex, http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2006/20061272. Katsottu 16.8.2016.